Reittimuutoksia.

 

“Pieni kahvi mukaan.” Kaksi ja kaksikymmentä. Vieno hymy. Havahdun taas ajattelemasta, että tuossa hymyssä on jotakin perin lävitsetunkevaa. Se on varmaankin päällimmäisin niistä syistä, miksi askeleeni kulkevat harvase aamu juuri tänne hakemaan kupillisen kahvia hinnalla, joka on jotakuinkin puolet kahvipaketin hinnasta vastapäisessä S-Marketissa. Siis silloin kun Juhla Mokka on tarjouksessa. Presidentistä on turha haaveilla, tummapaahdosta puhumattakaan. On siellä hymyn takana tietysti paljon muutakin, esimerkiksi tuikikkaat silmät. En kuitenkaan osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä tekee tästä kyseisestä hymystä niin erityisen mielenkiintoisen. Eikä kai sen syy-seuraussuhteen määrittäminen tässä nyt ole niinkään relevanttia. Lävitsetunkeva hymy ja siinä se.

Jostain syystä käteni tärisevät. Liekö sitten sillä aamutupakalla jotakin osaa asiaan. Kahlaan lompakon kolikkokukkaroa tasarahan toivossa, mutta kolikot tuntuvat pakoilevan peukalon ja etusormen pihtiotetta. Liian pieniä hiluja ja onnenkolikot; kaksikymmentä penceä ja jokin ehkä intialainen kolikko, koukeroista ei ota selvää. Sormet hapuilevat yhä, kun yritän löytää kortinlukijan näppäimistöltä ne oikeat nappulat. Tapailen mielessäni jotakin erityisempää lauseketta kiitokseksi, mutta kortinlukijan ilmoille kajauttama piippaus pysäyttää ajatustyön ennen aikojaan. Suupielet sentään ehdin asentaa oikeaoppisesti yläviistoon. ”Kiitos, en tarvitse kuittia.”

Suoriudun kaatamistoimenpiteestä aivan liian nopeasti, miksei se kahvi voisi valua pannusta ihan pikkiriikkisen hitaammin? Ei tässä enää ole mihinkään kiire, olen jo matkalla. Ja matka-aika, se kuitenkin on osapuilleen vakio. Jätin ehkä turhan vähän maitovaraa, kuppi on maidon jälkeen ääriään myöten täynnä, kannen kanssa on vaikeuksia. Ja kohta tulvii kahvilinjastot jo tyystin, ellen tästä pian kuppeineni selviä muualle sotkemaan.

Myöhässä oleminen on minusta jollain kummallisella tavalla erityisen vapauttavaa. Olen aivan varma siitä, ettei kovinkaan moni ole kanssani samaa mieltä. Olen pannut merkille, että varsinkin aamuliikenteessä ihmisillä on tapana taukoamatta tuijotella kellojaan ranteissaan tai puhelimissaan tai missä lie. Ehkä lähdön hetki on syystä tai toisesta jäänyt piirun verran liian hilkulle ja sitten viaton mieli lopun matkaa väkisinkin laskelmoi minuuttien kulumisen ja jäljellä olevan ajan korrelaatiosta, että ehtiikö hiekka tiimalasista loppua ennen kuin määränpää on saavutettu. Tai sitten sitä on jo lähtökohdiltaan myöhässä, kuten minäkin. Mutta niitä viisareita on toistuvasti tiirailtava toivoen, että myöhästymisestä huolimatta matkustamiseen kuluvan ajan saisi sopimaan siihen kuuluisaan akateemiseen varttiin, tai parhaimmassa tapauksessa vielä pienempään loveen. Kummin tahansa, tuollainen matkustaminen näyttää ulkopuolisen silmin äärimmäisen stressaavalta ja epämukavalta.

Oma akateemisen vartin käsitteeni näin aamutuimaan on jo kauan sitten asettunut jonnekin puolen tunnin hujakoille. Pitänee ehkä hieman vielä tarkentaa tätä myöhästelyn filosofiaani, sillä siitä puhuessani tarkoitan siis aamuja, jolloin olen menossa kouluun. Työaamuina olen huomattavasti täsmällisempi ja aamu-unisuudestani huolimatta yleensä melkein aina ajoissa. Kun sitten vihdoin aamutoimiltani ennätän astua ovesta ulos, kuljen koko matkan kaikessa rauhassa, kertaakaan katsomatta kelloa. Koska kuten jo taisin mainita, se matka-aikahan pääsääntöisesti on melko vakio. Sikäli kun joukkoliikenteen sujuvuuden kannalta mitään dramaattista ei ole päässyt sattumaan. Tällainen draamanaiheuttaja voi hyvinkin olla vaikkapa se mystillinen, mutta kuitenkin nöyrän säännöllinen ja vähintään kerran vuodessa esiintyvä ilmiö, jolloin vallitseva ilmanala jäähtyy celsiusasteikon negatiiviselle puolelle. Ilmiö tuo usein myös mukanaan sitä kaikki paikat täyttävää sivutuotetta. Sellaista valkoista ainetta, joka ilmeisesti tekee kaikenlaisten aikataulujen noudattamisesta suorastaan mahdotonta.

Kuin kahvi kupissa, yhtä nopeasti olen minä sateessa ja pisarat rummuttavat pahvisen kahvikuppini muovikantta. Ne jäävät kannelle symmetrisen pyöreiksi palluroiksi ja niiden ympärille muodostuu huurua. Kahvia läikkyy erinäisiä suojateitä ylittäessäni sormille, sitä maitovaraa tosiaankin oli liian vähän. Se ei tunnu iholla kuumalta, pikemminkin täysin juomakelpoiselta. Ensimmäinen siemaus maistuu jotenkin laimean vetiseltä ja oudolta, kun kannelle tippuneet pisarat ja kahvi sekoittuvat suussa.

Bussi ei ole vielä pysäkillä, se seisoo valot pimeänä laiturialueen reunalla ja kuljettaja jaloittelee bussin edessä taukotupakallaan. Pysäkin tuntumassa on kourallinen ihmisiä erivärisine sateenvarjoineen epämääräisessä rykelmässä ja odotuksen aistii jokaisen tavasta kannatella itseään. Ilma ei ole mitenkään erityisen kolea, itse asiassa se on epätavallisenkin leuto vuodenaikaan nähden, mutta monen seisomiseen liittyy monenlaista heilumista ja hytkymistä. Ikään kuin olisi paukkupakkaset ja pieni edestakainen vaaka- tai pystysuuntainen liike olisi ainoa tapa estää jäseniä kohmettumasta kokonaan tunnottomiksi. Eräskin mies hinkuttaa aikataulukyltin lasia hihallaan minkä kerkeää ja toinen käsi on ojennettu siten, että ranne sojottaa naaman edessä. Välillä lasia kiillottava käsi pysähtyy ja miehen katse risteilee vuoroin aikataulun lasissa ja vuoroin ranteessa roikkuvassa kellotaulussa. Sade on kai takertunut lasiin ja haittaa bussin lähtöajan tarkistamisoperaatiota.

Pähkäilen miehen tarkoitusperiä vielä pysäkille päästyäni, soluttautuessani huomaamattomasti odottavanoloisena vehtaavaan ihmisrykelmään. Miehellä on ilmiselvästi kiire, koska bussin tarkka lähtöaika on näköjään saatava selville silläkin uhalla, että hiha kastuu. Vaikka bussi on jo laiturialueen sisäpuolella, mikä viittaisi siihen, että bussi ehkä jo ihan kohta tai viimeistään muutaman hetken päästä tulee pysäkille, ottaa matkustajat kyytiin ja sitten lähtee ripottelemaan niitä määränpäihinsä ympäri kaupunkia. Kohta ajatusten myllerrys on ottanut ne määränpäätkin jo silmätikuiksi, että ei se määränpää välttämättä vielä tämän bussin pysäkillä ole ja tuskin onkaan, moni varmasti jatkaa matkaa vielä toisilla kulkineilla tai ihan kävellenkin. Pasilasta minäkin jatkan vielä matkaani junalla.

Pari ensimmäistä vuotta kuljin koulumatkat pääsääntöisesti metrolla Rautatientorille ja sieltä loput matkasta junalla. Se oli jossain määrin vaivalloista. Vaikkakin metron tiuha vuoroväli oli ehdottoman positiivinen asia, on metrossa monia vähemmän positiivisia matkantekoon vaikuttavia asioita. Ensinnä metrot ovat aamuisin Herttoniemeen ehtiessään jo niin tupaten täynnä, että matka minun osaltani taittui lähestulkoon aina seisten. Aamupöhnä ja seisominen, ei ollenkaan hyvä yhdistelmä. Lisäksi metro on jokseenkin ankea, vaikka ne vaunut piristävän oranssinvärisiä kiireestä kantapäähän ovatkin. Ehkä se ankeus onkin juuri siinä, että se oranssisuus menee jotenkin yli ja saakin jos ei kaikissa ihmisissä, niin ainakin minussa aikaan käänteisen reaktion. Oli miten oli, viihdyn jostain syystä busseissa monin verroin paremmin. Se liittynee jotenkin siihen lauluun, että linja-autossa on tunnelmaa. Sitten on vielä se Rautatientorin metrolaiturin ja maanpinnan suorastaan hengästyttävä korkeusero, joka on kiivettävä ihmisten tukkiessa kaikki ohitusväylät ahtaissa liukuportaissa. Lopulta tympäännyin siihen oranssiin, seisomiseen ja alituiseen kiipeämiseen. Kaiken kukkuraksi oli vielä se, että selvittyäni juna-asemalle asti, kohtalonani oli ärsyttävän monta kertaa jäädä katselemaan juuri nenäni edestä lähteneen junan loittonevia perävaloja.

Bussin valot välähtävät käynnistymisen merkiksi. Kuljettajakin on tupakkansa tumpannut ja kuin varkain livahtanut omalle paikalleen ohjauspilttuuseen. Ja kukapa muu se bussia käynnistelisi, jollei kuski itse. Ihmisrykelmän levottomuus tiivistyy pysäkillä ihmisten pakkautuessa yhä ahtaammin aivan katukivetyksen reunaan. Seison etäämmällä rykelmän ytimestä ja jossain määrin huvittuneena katson kun massa sateenvarjoja, pipoja ja pulleankosteita, erivärisen kirjavia toppatakkeja soutaa ja huopaa tai muuten vain velloo pysäkinreunaa edestakaisin. Ihmiset arvatenkin arpovat sitä optimikohtaa, johon oviaukko ehkä sitten kohta saattaisi pysähtyä. Että sitten oikein kätevästi ja mahdollisimman vähällä vaivalla pääsee hyppäämään kyytiin. Tai harvemmin kukaan sinne bussin sisään nyt oikein hyppää. Ellei sitten pysäkin reunaan ole talvella aurattu isoa lumipenkkaa, jonka yli ei pääse muuten kuin hyppäämällä. Minusta tuntuu, että bussikuskit ovat huomanneet nämä epätoivoiset ennakointiyritykset ja sillä tavalla pikkuisen kiusallaan pysäyttävät bussin usein metrin pari rykelmämuodostelmasta ohi. Mietin että täytyyhän sitä jokaisella ammattikunnalla ne omat hienovaraiset huumorinlähteensä olla, kun linja-auto kurvaa ehkä hitusen liian vauhdikkaasti pysäkille ja kappas, arviolta noin puolisentoista metriä jonotusasetelmanalun ohi. Sattumalta olenkin minä nyt lähinnä linjurin auki narahtavaa ovea.

Kuljettaja katsoo minua ja auringonkeltaista kahvikuppiani silmissään suurten valtamerialusten kapteenin tuimuutta ja kieltää jämptisti tulemasta sisään sen kanssa. Minulla on kuulemma vielä neljä minuuttia aikaa. Mutta eihän se kahvin juominen näissä liikennevälineissä koskaan aikaisemmin ole pannassa ollut. Ainakaan tietääkseni. Harmikseni minussa ei ole lainkaan vänkääjätyyppiä. Lisäksi niskaani kutittavat luihin ja ytimiin asti kostuneiden ja erittäin malttamattomien ihmisten tikarinterävät katseet, joten myönnyn pitkin hampain väistymään paalupaikaltani. Kuitenkin mielenosoituksenomaisesti tokaisen siinä mennessäni jonkin alatyylisen ärräpään. Kielenkäyttöni irrottaa kuskista vielä toisenkin hyvin tuiman katseen.

Reilussa minuutissa olen kahvini hörppinyt ja kimmotan tyhjän kupin märkänä kiiltelevän asfaltin kautta linjurin eturenkaan taakse. Astuessani bussiin vältän kuskin yrmeän katseen ja jämähdän matkakortinlukijan eteen. Ja taas on kanssamatkustajien pienenpieniä tikareita tökkimässä. Perin kummallista, rakkine ei piippaa ollenkaan. Asemoin matkakortin uudelleen ja vehje toteaa minulla olevan muutaman euron verran arvoa. Aikaa ei ole, sen lataaminen oli näköjään livahtanut tehtävälistaltani jonnekin, joten veloitan kortilta matkan hinnan ja astun peremmälle.

Paikanvalinta joukkoliikennevälineissä ja etenkin busseissa on jokseenkin haasteellista. Käytävää on käveltävä sukkelasti eteenpäin, että toisetkin pääsevät siellä takana. Siinä samassa on vielä arvottava vapaana olevat paikat paremmuusjärjestykseen ja päätöksenteon tulee olla välitöntä. Muutoin sitä lopulta huomaa seisovansa avuttomana käytävän perällä. Istumaan ei sovi, eikä takaisinkaanpäin enää kehtaa. Tällaisessa tilanteessa sitä on vain toivottava, että joku jää piakkoin, ehkä jo seuraavalla pysäkillä pois. Seuraava pysäkki tulee melkein heti sen jälkeen, kun linjuri on laskeutunut Itäväylälle. Ja kuinka ollakaan, kello kilahtaa ja keltainen pysähtymiskyltti syttyy.

En tullut lainkaan seuranneeksi missä sitä stop-nappulaa painettiin, enkä mitenkään ehdi kärkkymään vapautuvia paikkoja, koska huomioni kiinnittyi johonkin paljon mielenkiintoisempaan. Bussin katossa, istumapaikkojen yläpuolella menee jonkinlainen kotelo koko katon matkalla ja siinä on jotain peltisiä lätkiä siellä täällä. Jonkinlaisia tarkisteluluukkuja ehkä. Yhden semmoisen tarkistusluukun ruuviin valuu jostain sieltä kotelon uumenista vettä sillä lailla pisaroiksi. Ja kun sitä vettä on valunut tarpeeksi, ruuvista putoaa vesipisara siinä alla, ikkunapaikalla istuvan naisen olkapäälle tai hihalle tai jonnekin, en näe ihan tarkkaan mihin se putoaa. Nainen huomaa tippuvat pisarat aika nopeasti ja yrittää jotenkin väistellä niitä pisaroita painautumalla ikkunalasiin kiinni, koska vieressä istutaan ja käytävällä seistään, että ei siitä ihan noin vain sateisesta istumapaikasta lähdetäkään sitä pisarointia karkuun. No eihän se semmoinen väistely mitenkään onnistu, nyt ne pisarat tippuvat vain vähän eri kohtaan naisen takille.

Bussi pysähtyy kerran tai ehkä useamminkin ennen kuin pääsen istumaan, en malta laskeskella pysähtymiskertoja seuratessani sitä pisaroiden tippumista ja naisen tuskailua siinä. Mietin, että mistähän se vesi on sinne koteloon päässyt, ulkoa tietenkin ja että katto se varmaan jostain kohtaa vuotaa, mutta hyvin outoa se semmoinen tiputtelu on. Sitten muistan kuinka joskus jossain bussissa oli ikkunalasin sisällä vettä suunnilleen puoleen väliin asti ja siellä se kahden lasin välissä hölskyi sen linjurin huojumisen tahdissa. Ei taida bussit kovinkaan tiivistettyjä tai sillä lailla vedenpitäviä olla.

Jossain Teollisuuskadun puolivälin tienoilla on joku toinenkin siinä naisen takana huomannut sen tiputtamisen ja ojentaa auttavan kätensä, sillä on siinä kädessä nenäliina. Ihan käyttökelpoinen ajatus, ajattelen. Mutta kastuva nainen kieltäytyy urheasti avusta ja sanoo, että ei haittaa se pisarointi enää, pois ollaan jäämässä tai jotain. En kuule niin tarkkaan, että voisin varmuudella toistella naisen sanoja. Ja kohta sisätilasateen kohteeksi joutunut nainen jo kurotteleekin lähimpänä olevaa stop-nappia kohti.

Pian tullaan Pasilan asemalle ja minäkin jään kyydistä pois. Sade on kai loppunut, ainakin suurimmaksi osaksi. Ilman suhteellinen kosteusprosentti huitelee varmasti vieläkin lähempänä sataa, mutta ei sieltä taivaalta taida enää mitään märkää tippua. Kävelen asemalle ja koukkaan katsomaan näyttötauluista, että mille raiteelle sitä seuraavan sopivan junan perässä on mentävä. Ne näyttötaulut on jotenkin kovin huonossa paikassa. Raiteille meneviä liukuportaita vastapäätä ja siinä joutuu kääntymään periaatteessa vikasuuntaan. Yhtä hyvin ne voisivat olla jossain, missä ihmiset voisivat niitä nopeasti vilkuilla kävellessään, ettei tarvitsisi pysähtyä kun kerran on vauhtiin päässyt.

Raiteella on ihan vain muutama matkustaja odottelemassa, ne odottavat junaa paljon seesteisemmin, kuin ne bussin odottelijat Herttoniemessä. Yksi mies polttaa tupakkaa, eräs nainen lukee Metro-lehteä ja pieni tuulenvire heiluttelee sivujen kulmia vähän. Siitä tupakanpoltostahan se ajatus lähti, tai mieliteko, että ehtii tässä yhden sytyttää ennen junaa.

Menee minuutti pari ja se tupakkakin paloi jo teksteihin ennen kuin raiteet keskustan suunnassa alkavat kiilua junan ajovaloista. Juna on sellainen vanhanmallinen, ne ovat kaikista mukavimpia. Istuimet ovat sopivan pehmeitä ja juna huojuu kivasti kulkiessaan. Sellaisen kyydissä on sitä sellaista junassa matkustamisen tuntua. Uudemmanmalliset muistuttavat ehkä liikaa metroja, vaikkeivät oransseja olekaan. Istuimet niissä molemmissa on ainakin yhtä epämukavat.

En näytä matkakorttia lukijaan, kun kerta sen jo siellä bussissa piippasin. Istun ikkunapaikalle junan nytkähtäessä liikkeelle ja uppoudun tuijottamaan ohi humisevia maisemia. Siinä ehtii vilistä keskuspuistoa, Huopalahden asemaa, Vihdintietä, siltoja ja niiden kupeissa kirjavia graffiteja, eri muotoisia taloja ja kaikenlaisia autoja näkökentässäni siinä määrin, ettei niitä kaikkia edes pysty millään tavalla rekisteröimään. Ikään kuin toisesta silmästä sisään ja saman tien toisesta ulos. Korvia se taitaa se sanonta koskea, mutta miksei sitä voisi ihan yhtä hyvin silmienkin kanssa. Eihän sieltä korvastakaan mitään tule ulos. Tai vaikkua tulee, mutta ei se nyt mitenkään oleellista ole, rähmiihän ne silmätkin.

Jonkun matkaa ennen Leppävaaraa säpsähdän melko jykevään miehen ääneen, joka peräänkuuluttaa matkalippuja ja kohta edessäni seisoo topakasti sinisessä virka-asussaan täti-ihminen jonkinlainen kannettava matkakortinlukija kätösessään. Kaivan lompakkoni ja ojennan sitä rutinoituneesti naiselle. Pitkänoloinen hetki hiljaista ehtii kulua ennen kuin nainen ryhdistää autoritäärisesti selkäänsä ja toteaa, että kortissani on Helsingin sisäinen matkaa. Ja että ollaan kuitenkin Espoossa.

Ollaanpa hyvinkin, sehän nyt on sanomatta selvää, mutta vähemmän selvää on se, että mitenkä tässä nyt on näin käynyt. Eikä sekään enää kauaa ole epäselvää, kun kahlaan muistikuvia siitä kortin piippauksesta. Kokolailla melkoista sählinkiähän se bussimatkan alku oli, bussikuski ja kahvikuppi ja kaikki, että en yhtään ihmettele ettenkö olisi epähuomiossa siinä kaikkien hätyytellessä painanut väärää nappulaa. Yritän siinä sitten tarkastajarouvalle jotakin sopertaa inhimillisen erehdyksen mahdollisuudesta, mutta eihän se auta. Nainen nykäisee sakkovihkonsa rintataskusta ja pyytää henkilöllisyystodistusta.

Sitä sakkoa odotellessa ehtii jo mittavat spekulaatiot lähteä käyntiin, että pitikö sitä taas nukkua liian pitkään, että oma vika. Ja olisi kuitenkin pitänyt mennä tänään metrolla. Oliko sen kuljettajankin pakko olla niin äkäinen, että menin tolaltani ja painelin väärää nappulaa, vaikka olisi siellä kortilla seutumatkaankin ollut juuri ja juuri arvoa. Sen kuskin syytä tämä nyt on tyystin. Varmasti laitan palautetta epäammattimaisen epäystävällisestä asenteesta ja siitä aiheutuneesta mielipahasta.

Ei ehdi ne spekulaatiot sen pidemmälle edetä, kun havahdun Sellon kauppakeskuksen jo pönöttävän ikkunoissa. En mitenkään kehtaisi häiritä tarkastajan keskittynyttä sakon kirjoittamista, mutta pakkohan se on: ”Meneeköhän tässä vielä kauankin? Ei muuten, mutta kun pitäisi tässä Leppävaaran kohdalla jäädä.” Tarkastaja nostaa katseensa vihosta ja murahtaa tympeästi, että ei taideta oikein siihen keretä, ja jatkaa sakon raapustelua. Lopuksi tarkastajatäti tivaa minulta vielä rahaa seutulipusta. Ei ole, joten sekin lisätään lapun loppusummaan. Yritän vielä tarjota opiskelijakorttia noin niin kuin tunnelman keventämisen varjolla, mutta ilmeisen huumorintajutonta sakkia taitavat nämä tarkastajat olla. Enää en ihmettele ollenkaan, miksi lipuntarkastajien sanotaan olevan kaikkein vihatuin ammattikunta.

Siinä minä sitten seison Kilon asemalaiturilla uunituore sakkolappu kourassa, vailla minkäänlaista toimintasuunnitelmaa. Junalla en takaisin Leppävaaraan enää mene, koska se sama juna sieltä kuitenkin tulee tarkastajineen päivineen takaisin. Eikä minulla rahaa ole uusiin lippuihin. Tilillä tuskin on edes sitä kahta kymppiä, jota pienempää ei automaatista ulos saa. Eikä sen puoleen, ei ole harmainta aavistusta lähimmän automaatin sijainnistakaan. Ja kaiken hyvän lisäksi sataakin taas.

Yritän hahmottaa Kilon ja Leppävaaran välisiä etäisyyksiä kävellessäni pois asemalaiturilta. Ratakiskot kulkevat mitä todennäköisimmin melko suoraan linnuntietä ja junat kai kulkevat jotain 60 ja 80 kilometrin tuntivauhdin väliltä. Ja kyllä siinä minuutti poikineen helposti vierähti, ennen kuin Kilossa oltiin. Se aika ei tuntunut siinä vaunussa liikahtavan millään, sitä oli semmoisessa kovin epämiellyttävässä ilmapiirissä ja tarkastajajoukkion tuomitsevan katseparven alla. Ja se vaunu oli jotenkin kutistunut pirullisen ahdistavaksi. Hatarat laskelmani johtavat siihen lopputulokseen, ettei tosiaankaan ole millään tavalla kannattavaa lähteä kohti Leppävaaraa apostolinkyydillä. Ehtii koulupäiväkin olla jo paketissa ennen kuin olisin perillä.

Sellainen kiinteistöhuollon pakettiauto on parkissa läpikulkutunnelissa ja jonkinlainen vanhempi puhtaanapidon ammattiheppu lastaa varusteitaan pakettiauton perään. Ehdin jo kävellä auton ohi, ennen kuin se ajatus ehtii kiiriä tajuntaani. Käännyn nöyrästi takaisin ja kävelen miehen luo. Selvitän ikävänoloisen tilanteeni ja kysyn, että olisiko sitä mitenkään tohtinut kysyä kyytiä Leppävaaraan. Mies pamauttaa pakettiauton takaoven kiinni ja tokaisee hyväntuulisesti hymyillen, että toki, sinne tässä ollaan kahvitunnin viettoon menossa. Ällistyneenä kohtaamastani ystävällisyydestä kipuan pelkääjän paikalle miehen polkaistessa Hiacensa käyntiin.

Siinä matkan aikana se kaveri kuuntelee juurta jaksaen kohtaamani ja mielessäni epätodelliset mittakaavat saavuttaneet vastoinkäymiset. Päästyäni tarinani loppuun mies kiroilee niitä tarkastajia, että ei ole maailmassa enää minkäänlaista ymmärrystä kanssaihmistä kohtaan. Ehkei mies saanut toivomaansa reaktiota sanomisillaan minusta irti, joten seuraavan lausekkeen hän muotoilee jotenkin rohkaisevammaksi. Että kyllä se siitä, vielä tälle sitten joskus naureskellaan jälkeenpäin. Ei tunnu tarina minusta ollenkaan huvittavalta nyt saati myöhemmin, mutta toisaalta jotenkin on sellainen olo, että ei mies kovin väärässäkään voi olla.

Maisemat vaihtuvat ikkunassa jotenkin erilailla kuin vielä äsken junassa, eikä siinä oikein mitkään ajatuksetkaan enää jaksa jyllätä. Kojelaudalla on kaikenlaista paperiroskaa ja useampi pahvinen kahvikuppi, jotka ovat kovinkin tutunoloisia. Hymähdän itsekseni.